Mieli on vähän kuin kaamoksessa. Ihan hyvin voisin lähteä jonnekkin Lapin perukoille. Tallata mielestä kaikki jouluun liittyvät velvollisuudet ja ne sadat työt, jotka on pinossa mieleni sopukoissa To Do- listalla. APUA!
Selaan naistenlehtiä, joissa neuvotaan naisihmisiä olemaan stressaamatta.Eihän kaikkea tarvitse tehdä! Ja sitten lehti on täynnä mitä ihanimpia ruokaohjeita, käsitöitä ja kiiltäväksi puunattu, kainiisti sisustettu koti. Kaunis perhe istuu malleina pitopöydän ääressä kotona. Ja kaikki on itse tehtyä. On äiti laittanut kystä kyllä...
niinhän se menee joka joulu.
Minunkin tärkein maallinen joulutoive on aina ollut, että koti olisi siivottu. Puhtaalta tuoksuva. Vähän koristeita. Seimi ja kuusi. Vähän kynttilöitä ja punainen joulutähti. Mutta aina aika menee niin nopeasti. Töitä on paljon ja raihnainen kroppa panee vastaan. Jaksan vain vähän päivässä. Joka päivä ei jaksa tehdä mitään. Ja aina ei edes voi tehdä. Olen päättänyt, että en enää vaivojani luettele, mutta lisää niitä on taas tullut. En edes jaksa enää kuntoutusmatkastani kertoilla.
Mutta yhdestä asiasta kerron. Olen saanut parilta hoitotaholta kuulla, että taidan kärsiä masennuksesta. Ja tiedän sen kyllä. En vaan ole sitä tunnustanut itselleni. Ajatellut vaan, että kun tämä vaihe on ohi, sitten helpottaa. Ja taas seuraava. En ole koskaan osannut ilmaista itseäni hyvin. Tai en ollenkaan. Siksi olen aina tuntenut itseni väärinymmärretyksi. Ja sehän on yksi ihmisen perustarpeista; tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.
Elämäni on jatkuvaa stressiä. Asioita on enemmän kuin ikinä jaksan tehdä. Mihinkään ei koskaan ole riittävästi aikaa. Mihinkään en ole kyllin riittävä.
Minulla ei ainakaan vielä ole mitään lääkitystä tähän. Voisiko sitä ruveta syömäänkään kaiken muun myrkkymäärän lisäksi. Ja ajatus alkaa käydä terapioissa kaiken muun lisäksi tuntuu mahdottomalta. En jaksa, en riitä. Kaipaan vaan omaa aikaa, omaa oloa. Pitkiä hiljaisia tapaamisia Jumalani kanssa. Niin, olen vielä uskossa. Vaikka niin monet taudit jyllää ja vielä tämä masennuskin.
Ja toivostahan en luovu. Jeesus, autathan että en koskaan. Eihän hiuskarvakaan putoa päästäni ilman, että sitä et tietäisi. Tiedät kyllä mitä minulle sallit elämääni. Siihen luotan, en muuta voi. Eräänä päivänä, kun Jumala päättää, pääsen lepoon. Täydelliseen lepoon. Sitä odotan ja sen toivossa roikun sinnikkäästi Jeesuksen viitan liepeissä. Vaikka en saisi näkyjä, en profetioita, en puhuisi kielillä. Vaikka tuntuisi siltä, että Jumala ei minulle vastaa. SILTI USKON ! Että olen Jumalan lapsi, perillinen. Sen perusteella, että Jeesus on kuollut puolestani ja uskon sen. Ja syntini olen Hänelle vienyt ja vastakin tulen viemään.
Sanassaan Jumala lupaa vangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta. Lohdutusta kaikille murheellisille.Juhlapäähineen tuhkan sijaan. Iloöljyä murheen sijaan. YLISTYKSEN VAIPAN MASENTUNEEN HENGEN SIJAAN. - Jes. 61
Sen tiedän, että kukaan ystäväni ei pysty antamaan sitä apua eikä lohdutusta, jota nyt tarvitsen. Siksi ainut toivoni on viettää mahdollisimman paljon aikaa Jeesuksen kanssa. Vain olla siinä. Kuunnella ja oppia. Ottaa vastaan kaikki se, mitä Hänellä on minulle varattuna. Kunhan vain pysähdyn ja luovutan itseni ilman ehtoja.
Vain Hänen seurassaan tiedän tulevani täysin ymmärretyksi. Amen.
