lauantai 2. heinäkuuta 2011

Toipilaana

Kiitän Jumalaa, että olen tässä saakka. Leikkauksesta toipuminen on ottanut lujille ja kestää vielä. Mutta operaatio meni hyvin, vaikka taas sitä odottamatontantakin mahtui mukaan. Kai sitä ihmisen on vaikea sopeutua tähän avuttoman asemaan, vaikka olenhan minä harjoitellut ko. taitoa jo vuosikymmeniä. Mutta kun mitään ei saa itse, on pakko pyytää apua. En pystynyt edes istumaan kuin pienen hetken kerrallaan. Makasin ja makasin, pyörien puolelta toiselle. Missään asennossa ei ollut hyvä olla. Mutta nyt pahimmat kivut on menneet ja pystyn liikkumaan. Seisomaankin ilman tajutonta kipua.
Kesäkuun helleviikko oli ahdistava siinä vaikeimpana aikana. Ja kyllä nytkin ahdistaa tämä kuumuus. En ole kyllä koskaan tykännyt helteistä, voimat tuntuvat katoavan tyystin.
Kaikkein pahinta on tämä saamattomuus. Olo on tuskainen ja ahdistunut. Kun ei mikään huvita, eikä jaksa mitään. Päivät kuluu kuin tyhjää. Vähän vain jaksan lukea Raamattua. Vähän rukoilla. Paitsi että lukemattomia rukousaiheita tulee mieleen, valtavasti ihmisiä ja asioita. Uskon, että Jeesus armahtaa uupunutta ja rekisteröi huokaisutkin. Ymmärtää kivussa kirjoitetut kirjeet.
On vain armahdettava itseään ja annettava itselle lupa levätä loppuun saakka. Jeesuskin armahtaa, eikä vaatimusten taakkaa lastaa harteilleni.  Ja myönnyttävä siihen, että jatkossa on luovuttava taas uusista asioista ja pienennettävä ympyröitään entisestään. Ja sitähän olen rukoillutkin; Yksinkertaisuutta! En edes jaksa opetella mitään uutta, en uusia juttuja. Vanha, turvallinen yksinkertainen elämä. Hyväksi havaittu, totuuteen perustuva sopii minulle.
Kun ennen leikkausta eräs sisar rukoili puolestani, hän sanoi, että nyt edetään tästä hetkestä käsin. Ja niinhän se on. En voi hypätä minkään päivän yli, on otettava se sellaisen kuin Herra sen minulle antaa. Ja opittava siitä. Jonakin päivänä voi olla toisin jo täällä maailmassa. Herra voi yllättää. Ja ainakin sitten kerran taivaassa, täydellisen terve. Niin mieli kuin ruumiskin, kipua vailla. Oikeastaan olisin jo valmis lähtemään.

Mutta vielä ei helähdä saviruukkuni kirkkaasti. Yhä vielä kuuluu epävireinen sävel. Vielä ei Kristus näy minusta. Vieläkään ei.

3 kommenttia:

  1. jes, satuinpa sopivasti katsomaan blogi päivityksiä, pääsen heti kommentoimaan! :) Seija, et ehkä itse näe sitä, mutta me muut näemme selvästi Jeesuksen sinussa!! sinulla on herramme nöyrä mieli... olet aina valmis kuuntelemaa muiden murheita ja taistelemaan rukouksin! olet niin ihana ja rakas sisar! :) nyt sinun on aika levätä vain ja kuulithan että sinulle on vielä käyttöä, Jumalalla on sinun varalle suunnitelmia! pidä lippu korkealla, ja muista että riität täydellisesti juuri tuollaisena!! heikoissa umaa on väkevä... Siunausta ja piein askelin, jeesuksen kanssa eteen päin!! äläkä tunne yhtään huonoutta, jos masentaa ja väsyttää, ja tuntuu että ei jaksa mitään. silloin on aika levätä!!! nähdään taas! :)

    VastaaPoista
  2. oioi mitä kirjoitusvirheitä... siis heikoissa JUMALA on väkevä... :)))

    VastaaPoista
  3. Kiitos Laura! Ja kiitos sinulle ja kaikille muillekkin sisarille, jotka kävitte mua virkistämässä! Siunausta sinulle ja nähdään!

    VastaaPoista