sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

JÄÄHYLLÄ

Joona- vesseli on ihana 3-vuotias. Lapsilla on menossa aina joku vaihe; joskus syödään hyvin, joskus tosi huonosti, välillä tuskin ollenkaan. Joskus opitaan vauhdilla paljon uutta pienessä ajassa, sitten taas sulatellaan opittuja asioita jonkin aikaa. Välillä kasvetaan monta senttiä yhtäkkiä ja sitten on taas menee samoilla lukemilla pitkä aika. Joonalla taitaa olla menossa nyt jonkinlainen aikuisten kokeiluvaihe eli tottelemattomuusvaihe. Poika laittaa hanttiin itsestäänselviä ja jo sovittuja asioita kovalla huudolla ja vastustuksella.

Tässä vähän aikaa sitten Joona oli täällä mumman kanssa yötä, oltiin pari päivää ihan kahdestaan. Kaikenlaista siinä touhailtiin. Tämä mun sairaus vaan rajoittaa niin paljon, enkä pysty tekemään lasten kanssa niin paljon kuin sydämestäni haluaisin. Tahtoisin auttaa ja olla mukana niin paljon enemmän, mutta en vaan voi. Tällaisten asioiden edessä kyselen Jumalalta, miksi näin- kysymyksiä. Ja saahan niitä kysellä. Jumala vaan ei vastaa niihin. Hän tietää "miksi". Minun ei tarvitse tietää, vaan toimia näillä olemassaolevilla eväillä.

" Minun armossani on sinulle kyllin"

Siispä! Yökyläily sujui pienien erimielisyyksien vallitessa. Kun täysi wc-paperirulla putosi "vahingossa" pyttyyn,  kissaseniorimme oli jo useaan kertaan saanut kyytiä ja kun taas kuului Tipsun surkea maukaisu; poika oli ottanut kastelukannun ja pessyt kissan, kun " se oli niiiin likainen" Niin nyt oli mumman mielestä jo jäähyn paikka.


Poika ampaisee peiton alle piiloon, silläaikaa kun kuivattelen kissaa ja lattiaa. Komennan Joonan jäähypaikalle, mutta poika ei liiku. Joona tietää, etten jaksa väkisin kantaa rimpuilevaa poikaa, enkä edes halua. Ilmoitan, että jos et mene jäähylle, ei sitten ole karkkipäivän suklaatakaan eikä yhtään lastenvideota. Sitten menen keittiöön.

Hetken kuluttua poika kävelee itse jäähypaikalle. Kolme vuotta ja kolme minuuttia! Poika tietää säännön. Katsotaan kellosta. Hän ei kuitenkaan malta olla ihan rauhassa ja jotenkin saa siellä pyöriessään kipeää käteensä ja alkaa valittaa; " Voi, ottaa niin kipeää! Mumma, aina, kun lapsille tulee kipeää, ne menee naisiitten luo ja ne puhaltaa! "

Mitenkäs sitä mumma malttais olla puhaltamatta? Menen pojan luo ja puhallan kipeään käteen.
Ja Joona puhaltaa mumman kipeään jalkaan ja sanoo: " Jeesus parantaa mumman! "


Tämä poika on aarre! Vaikka ei aina tottelekkaan, enhän minäkään aina. Rukoileva, pieni ihana isoveli! Ja ihana on pikkusiskokin, pikkuinen Salli- neiti, 7kk.


Joskus me uskovatkin joudutaan jäähylle. Hyllylle lepäämään. Vetäytymään, niinkuin keskeneräinen saviruukku. Säkkikankaan alle odottelemaan seuraavaa vaihetta. Opettelemaan syrjässä olemisen läksyä. Suuri Savenvalajamme valvoo vaiheitamme kaiken aikaa savimontusta ruokapöytään asti. Tietää, kuinka kauan mikin vaihe kestää. Mutta sääntönä on odottelu, odottelu ja odottelu.

Minä tunnistan monta kertaa itseni pienestä jukuripäisestä pojasta. Vaikka olen niin monta kertaa lyönyt pääni seinään, kun en malta odottaa Jumalan tahdon toteutumista, vaan isken omat näppini soppaan ja pilaan Jumalan hyvän työn. Tai ainakin hidastan sitä. Laitan hanttiin jo oppimiani asioita ja... Herrani on taas nostettava minut hyllylle ja peiteltävä säkkikankaalla. Ja on odotettava taas kerran.

Rukoiltava Jumalan Sanan nälkää, että edes joskus voisi pikkuisen kasvaa ja oppia. Ja totella!



Saankohan joskus täydellisen saviastian muodon, minäkin?


" Ja jos astia, jota Hän valmisti, meni pilalle, niinkuin savi voi mennä savenvalajan käsissä, niin Hän teki siitä taas toisen astian, miten vain savenvalaja näki parhaaksi tehdä" - Jer.18: 4


Oppivani soisin...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti