torstai 8. joulukuuta 2011

Kantakaa toistenne kuormia

Muotoilin tässä yhtenä päivänä vähän autoani. Kiiruhdin aamupäivällä paikasta toiseen, että olisin iltapäivällä valmis lähtemään miehen kanssa jouluostoksille, kun hän tulee töistä. Olin juuri menossa apteekkiin, kun alhaalla oleva keskipäivän aurinko sokaisi silmäni täydellisesti.  Olin juuri aikeissa pysähtyä, kun rysähti! Eihän siinä montaa sekunttia voi tuumata, kun auto liikkuu, eikä näe mitään. Hetken olin ihan pää pyörällä. Mitä tapahtui? 

Olin törmännyt kraniittipaaluun, joilla oli kavennettu katua. Varmaan tarkoituksena tehdä se turvallisemmaksi. Mutta siihen paaluun lopahti minun tämän päivän, ja useammankin päivän, joulukiireet. soitin miehelleni, joka työskenteli siinä ihan lähellä. Tietysti vähän jäännityksellä, mitähän se sanoo. Melkein uusi auto ja ne boonukset, joita aina surkeillaan! Miksihän muuten vaimon pitää aina jännittää, mitä mies sanoo tällaisessa tilanteessa? Jos mies kolhaisee ajopeliä, ei hänen tule mieleenkään arkailla kertoessaan vaimolle.

Hetken siinä odottelin ja ihmiset pällisteli, säälien kai. Perässäni ajava ystäväperhe meinasi törmätä perääni. Eivät kuulemma nähneet mitään. No, mies tulee ja tarkastelee. Aika paha oli jälki. Joku vieras mies tuli siihen sanomaan, että en ole ensimmäinen, jolle näin kävi ja sätti tielaitosta, joka on tehnyt näin hölmön kavennuksen.

Istumme miehen autossa ja mies soittelee vakuutusyhtiölle ja korjaamolle. Katselen rollaattorimummoa, joka ylittää katua. Sekä pian pientä koulutyttöä, joka reppu selässä ylittää myös suojatietä pitkin kadun. Ja mieleni täyttää syvä kiitollisuus Jumalalle, kun tajuan että olisin voinut törmätä heihin. Kiitos, Jeesus, että matkani pysähtyi kivipaaluun, eikä pieneen koululaiseen tai rollaattorimummoon. KIITOS, KIITOS !!

Hetken päästä aurinko oli jo painunut talojen taakse, eikä enää häikäissyt. Pakostakin ajattelin, pitikö mun nyt juuri tällä minuutilla olla tässä. Olisimpa tehnyt kierrokseni jossain toisessa järjestyksessä. Olisimpa ja olisimpa! jos ja jos! sitähän se aina, kun jotain sattuu. Mutta Raamatussa sanotaan, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Siis KAIKKI! Ei 90%, vaan kaikki 100%. Ja vaikka monta kertaa miettii, että mikä tässäkin nyt mun parhaaksi? niin kuitenkin. Salattu Jumalan tarkoitus, jota pienillä ihmisaivoilla en voi ymmärtää.

Mies lähti näyttämään autoa sovitulla korjaamolla arviota varten ja minä mietin kotona. Join kahvit ja silittelin pyykkejä. En enää ajaellutkaan, että mihinkään shoppailemaan lähdettäis. Mutta, kun mies tulee, hän onkin valmis lähtemään. 
- Sovitaan, että ei se ollut sun syy. Se oli tielaitoksen syy. Nyt vaan oli tällainen päivä. Ja auto vaan korjataan, ei muuta, mies sanoo.

Minä en syytä tielaitosta. Oma syy se oli ja monen asian summa. Mutta sen tiedän, että Jumalan omana minulle ei tapahdu mitään Hänen sallimattaan. Kiitän Hänen varjeluksestaan ja avustaan!
Ja miehestä. Kuinka hyvä mies minulla onkaan!

Sitten ihmettelen, kun kolari ei enää vaivannut mieltäni. En murehtinut, enkä jossitellut. Vaikka muutama ystäväni ottikin yhteyttä ja kyseli, miten siinä kävi. Olivat olleet tien päällä samaan aikaan ja tunnistaneet minut, mutta kun aurinko häikäisi niin, että ei nähnyt...
Niinpä niin, miksi sen kolarin just mulle piti sattua, kun muutkaan ei nähneet mitään?
Mutta jostain syystä vain piti. Ja sillä selvä.

Seuraavana sunnuntaina tajusin, miksi olin päässyt niin vähällä murehtimisella. Kun menin seurakunnan kokoukseen, monet sisareni ja veljeni tulivat lohduttamaan ja sanomaan, että olivat mun takia itkeneet ja rukoilleet. Että miksi mulle piti sattua! En edes tiennyt aluksi, mitä he tarkoittivat. Luulin, että he puhuvat rakkaasta kissastamme, jonka juuri menetimme. Kunnes tajusin, että he puhuvatkin autosta. Ai niin, olin jo unohtanut!

Joskus Jumala laittaa rakkaat kanssamatkaajamme kantamaan taakkojamme. Jumala kyllä tietää, mitä meidän selkä kestää. Hän tiesi, että jos olisin murehtinut tätä niin kuin yleensä murehdin, en olisi jaksanut nyt tähän saumaan. Niinpä Hän kutsui sisaret ja veljet apuun. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. " Kantakaa toistenne kuormia", sanoo Jeesus.
Ja minä kiitän heistäkin!

2 kommenttia:

  1. Voi että, juuri niin! Jumala tietää mikä on parhaaksemme, mitä voimme ottaa vastaan ja jaksaa. Aito ystävyys ja jaettu usko ovat valtavia voimavaroja. Ihanaa, että mitään pahempaa ei tapahtunut; sinä tai kukaan muu ei loukannut. Ja miehesikin sydämessä sai Jeesus vaikuttaa. Aina ei ihminen ymmärrä mitä varten asioita tapahtuu mutta on lohdullista tietää, että kaikki on parhaissa käsissä, hyväksemme suunniteltu ja mikään ei ole vailla tarkoitusta. Minusta tämä on kovin puhuttelevaa.

    Siunattua kolmatta adventtia teidän kotiin. Jätin muuten vähän lisää terveisiä tuonne edelliseenkin postaukseen. Ajattelin vaan kertoa, että jos haluat poiketa kurkkaamassa.
    Anu

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Anu!Tulin juuri seurakunnan joulujuhlasta. Lapset on aina niin riemuissaan juhlista ja pienestä perinteisestä joulupussista. Tänä vuonna näimme näytelmän " Jeesuksen synttärit", paljon musiikkia ja minäkin sain esittää kirjoittamani joulutarinan.
    Kurkkasin sinun viime jouluiseen postaukseen ja ihan samoja ajatuksia siellä oli niistä siivoista. Ja huomasin, että teilläkin oli kolari, jossa Jeesus asetti enkelinsä väliin, vaimentamaan iskua. Kiitos Herralle! Näin meistä pidetään huolta!
    Teillä on niin kaunis koti ja olet todella taitava tekemään kaikenlaista ja tuomaan tunnelmaa!
    Myös teidän perheelle siunattua kolmannen adventin aikaa!

    VastaaPoista