Onnea, Jeesus! Tänään on syntymäpäiväsi. Kiitos, että tulit jouluna meitä varten. Synnyit ihmiseksi, vaikka olet Kaikkivaltias Jumala. Kävit läpi kaikki ihmisen kivut ja murheet. Aloitit pienestä, vastasyntyneestä ja päädyit parhaassa iässä ollessasi ristinpuulle kuolemaan. Ruumiissasi meidän kaikkien kivut, sairaudet, synnit.
Miten kovasti Sinä kärsitkään, kannoithan yhtäaikaa kaikki, KAIKKI maailman tuskan. Jokaisen hyljätyn ikävän, jokaisen kidutetun kauheudet, masentuneen ja ahdistuneen kokemat tunteiden ja ajatusten vankilat. Kaikki sairaudet, rikokset, yksinäisyydet, hyväksikäytöt. Pienten, hyljättyjen lasten kokemat raakuudet. Lasten, jotka aikuisten leikkien ja himojen, rivouksien, rahanahneuden kohteena kulkevat läpi elämänsä vailla yhtäkään rakastavaa ihmistä. Kokien vain läheisyyttä, joka satuttaa ja sairastuttaa heidät.
Voi, Jeesus, Jeesus! Kiitos, että tulit ja annat yhä meille toivon. Vain Sinä näytät tien Taivaaseen luoksesi. Vain Sinä vapautat helvetin kauhuista. Armahda ihmisiä, Jeesus. Anna heille ymmärrys tutkia sanaasi ja löytää Sinut. Tule, Herra Jeesus!
Pian on kärsimystä liikaa, pian ei kukaan jaksa. Auta meitä!
lauantai 24. joulukuuta 2011
torstai 8. joulukuuta 2011
Kantakaa toistenne kuormia
Muotoilin tässä yhtenä päivänä vähän autoani. Kiiruhdin aamupäivällä paikasta toiseen, että olisin iltapäivällä valmis lähtemään miehen kanssa jouluostoksille, kun hän tulee töistä. Olin juuri menossa apteekkiin, kun alhaalla oleva keskipäivän aurinko sokaisi silmäni täydellisesti. Olin juuri aikeissa pysähtyä, kun rysähti! Eihän siinä montaa sekunttia voi tuumata, kun auto liikkuu, eikä näe mitään. Hetken olin ihan pää pyörällä. Mitä tapahtui?
Olin törmännyt kraniittipaaluun, joilla oli kavennettu katua. Varmaan tarkoituksena tehdä se turvallisemmaksi. Mutta siihen paaluun lopahti minun tämän päivän, ja useammankin päivän, joulukiireet. soitin miehelleni, joka työskenteli siinä ihan lähellä. Tietysti vähän jäännityksellä, mitähän se sanoo. Melkein uusi auto ja ne boonukset, joita aina surkeillaan! Miksihän muuten vaimon pitää aina jännittää, mitä mies sanoo tällaisessa tilanteessa? Jos mies kolhaisee ajopeliä, ei hänen tule mieleenkään arkailla kertoessaan vaimolle.
Hetken siinä odottelin ja ihmiset pällisteli, säälien kai. Perässäni ajava ystäväperhe meinasi törmätä perääni. Eivät kuulemma nähneet mitään. No, mies tulee ja tarkastelee. Aika paha oli jälki. Joku vieras mies tuli siihen sanomaan, että en ole ensimmäinen, jolle näin kävi ja sätti tielaitosta, joka on tehnyt näin hölmön kavennuksen.
Istumme miehen autossa ja mies soittelee vakuutusyhtiölle ja korjaamolle. Katselen rollaattorimummoa, joka ylittää katua. Sekä pian pientä koulutyttöä, joka reppu selässä ylittää myös suojatietä pitkin kadun. Ja mieleni täyttää syvä kiitollisuus Jumalalle, kun tajuan että olisin voinut törmätä heihin. Kiitos, Jeesus, että matkani pysähtyi kivipaaluun, eikä pieneen koululaiseen tai rollaattorimummoon. KIITOS, KIITOS !!
Hetken päästä aurinko oli jo painunut talojen taakse, eikä enää häikäissyt. Pakostakin ajattelin, pitikö mun nyt juuri tällä minuutilla olla tässä. Olisimpa tehnyt kierrokseni jossain toisessa järjestyksessä. Olisimpa ja olisimpa! jos ja jos! sitähän se aina, kun jotain sattuu. Mutta Raamatussa sanotaan, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Siis KAIKKI! Ei 90%, vaan kaikki 100%. Ja vaikka monta kertaa miettii, että mikä tässäkin nyt mun parhaaksi? niin kuitenkin. Salattu Jumalan tarkoitus, jota pienillä ihmisaivoilla en voi ymmärtää.
Mies lähti näyttämään autoa sovitulla korjaamolla arviota varten ja minä mietin kotona. Join kahvit ja silittelin pyykkejä. En enää ajaellutkaan, että mihinkään shoppailemaan lähdettäis. Mutta, kun mies tulee, hän onkin valmis lähtemään.
- Sovitaan, että ei se ollut sun syy. Se oli tielaitoksen syy. Nyt vaan oli tällainen päivä. Ja auto vaan korjataan, ei muuta, mies sanoo.
Minä en syytä tielaitosta. Oma syy se oli ja monen asian summa. Mutta sen tiedän, että Jumalan omana minulle ei tapahdu mitään Hänen sallimattaan. Kiitän Hänen varjeluksestaan ja avustaan!
Ja miehestä. Kuinka hyvä mies minulla onkaan!
Sitten ihmettelen, kun kolari ei enää vaivannut mieltäni. En murehtinut, enkä jossitellut. Vaikka muutama ystäväni ottikin yhteyttä ja kyseli, miten siinä kävi. Olivat olleet tien päällä samaan aikaan ja tunnistaneet minut, mutta kun aurinko häikäisi niin, että ei nähnyt...
Niinpä niin, miksi sen kolarin just mulle piti sattua, kun muutkaan ei nähneet mitään?
Mutta jostain syystä vain piti. Ja sillä selvä.
Seuraavana sunnuntaina tajusin, miksi olin päässyt niin vähällä murehtimisella. Kun menin seurakunnan kokoukseen, monet sisareni ja veljeni tulivat lohduttamaan ja sanomaan, että olivat mun takia itkeneet ja rukoilleet. Että miksi mulle piti sattua! En edes tiennyt aluksi, mitä he tarkoittivat. Luulin, että he puhuvat rakkaasta kissastamme, jonka juuri menetimme. Kunnes tajusin, että he puhuvatkin autosta. Ai niin, olin jo unohtanut!
Joskus Jumala laittaa rakkaat kanssamatkaajamme kantamaan taakkojamme. Jumala kyllä tietää, mitä meidän selkä kestää. Hän tiesi, että jos olisin murehtinut tätä niin kuin yleensä murehdin, en olisi jaksanut nyt tähän saumaan. Niinpä Hän kutsui sisaret ja veljet apuun. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. " Kantakaa toistenne kuormia", sanoo Jeesus.
Ja minä kiitän heistäkin!
Olin törmännyt kraniittipaaluun, joilla oli kavennettu katua. Varmaan tarkoituksena tehdä se turvallisemmaksi. Mutta siihen paaluun lopahti minun tämän päivän, ja useammankin päivän, joulukiireet. soitin miehelleni, joka työskenteli siinä ihan lähellä. Tietysti vähän jäännityksellä, mitähän se sanoo. Melkein uusi auto ja ne boonukset, joita aina surkeillaan! Miksihän muuten vaimon pitää aina jännittää, mitä mies sanoo tällaisessa tilanteessa? Jos mies kolhaisee ajopeliä, ei hänen tule mieleenkään arkailla kertoessaan vaimolle.
Hetken siinä odottelin ja ihmiset pällisteli, säälien kai. Perässäni ajava ystäväperhe meinasi törmätä perääni. Eivät kuulemma nähneet mitään. No, mies tulee ja tarkastelee. Aika paha oli jälki. Joku vieras mies tuli siihen sanomaan, että en ole ensimmäinen, jolle näin kävi ja sätti tielaitosta, joka on tehnyt näin hölmön kavennuksen.
Istumme miehen autossa ja mies soittelee vakuutusyhtiölle ja korjaamolle. Katselen rollaattorimummoa, joka ylittää katua. Sekä pian pientä koulutyttöä, joka reppu selässä ylittää myös suojatietä pitkin kadun. Ja mieleni täyttää syvä kiitollisuus Jumalalle, kun tajuan että olisin voinut törmätä heihin. Kiitos, Jeesus, että matkani pysähtyi kivipaaluun, eikä pieneen koululaiseen tai rollaattorimummoon. KIITOS, KIITOS !!
Hetken päästä aurinko oli jo painunut talojen taakse, eikä enää häikäissyt. Pakostakin ajattelin, pitikö mun nyt juuri tällä minuutilla olla tässä. Olisimpa tehnyt kierrokseni jossain toisessa järjestyksessä. Olisimpa ja olisimpa! jos ja jos! sitähän se aina, kun jotain sattuu. Mutta Raamatussa sanotaan, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Siis KAIKKI! Ei 90%, vaan kaikki 100%. Ja vaikka monta kertaa miettii, että mikä tässäkin nyt mun parhaaksi? niin kuitenkin. Salattu Jumalan tarkoitus, jota pienillä ihmisaivoilla en voi ymmärtää.
Mies lähti näyttämään autoa sovitulla korjaamolla arviota varten ja minä mietin kotona. Join kahvit ja silittelin pyykkejä. En enää ajaellutkaan, että mihinkään shoppailemaan lähdettäis. Mutta, kun mies tulee, hän onkin valmis lähtemään.
- Sovitaan, että ei se ollut sun syy. Se oli tielaitoksen syy. Nyt vaan oli tällainen päivä. Ja auto vaan korjataan, ei muuta, mies sanoo.
Minä en syytä tielaitosta. Oma syy se oli ja monen asian summa. Mutta sen tiedän, että Jumalan omana minulle ei tapahdu mitään Hänen sallimattaan. Kiitän Hänen varjeluksestaan ja avustaan!
Ja miehestä. Kuinka hyvä mies minulla onkaan!
Sitten ihmettelen, kun kolari ei enää vaivannut mieltäni. En murehtinut, enkä jossitellut. Vaikka muutama ystäväni ottikin yhteyttä ja kyseli, miten siinä kävi. Olivat olleet tien päällä samaan aikaan ja tunnistaneet minut, mutta kun aurinko häikäisi niin, että ei nähnyt...
Niinpä niin, miksi sen kolarin just mulle piti sattua, kun muutkaan ei nähneet mitään?
Mutta jostain syystä vain piti. Ja sillä selvä.
Seuraavana sunnuntaina tajusin, miksi olin päässyt niin vähällä murehtimisella. Kun menin seurakunnan kokoukseen, monet sisareni ja veljeni tulivat lohduttamaan ja sanomaan, että olivat mun takia itkeneet ja rukoilleet. Että miksi mulle piti sattua! En edes tiennyt aluksi, mitä he tarkoittivat. Luulin, että he puhuvat rakkaasta kissastamme, jonka juuri menetimme. Kunnes tajusin, että he puhuvatkin autosta. Ai niin, olin jo unohtanut!
Joskus Jumala laittaa rakkaat kanssamatkaajamme kantamaan taakkojamme. Jumala kyllä tietää, mitä meidän selkä kestää. Hän tiesi, että jos olisin murehtinut tätä niin kuin yleensä murehdin, en olisi jaksanut nyt tähän saumaan. Niinpä Hän kutsui sisaret ja veljet apuun. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. " Kantakaa toistenne kuormia", sanoo Jeesus.
Ja minä kiitän heistäkin!
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
Valoisa marraskuu
Eilen, kun kirjoitin tuosta valosta, löysin vanhan tekstini neljän vuoden takaa. Silloin taloomme toi valoa ennenkaikkea ensimmäinen lapsenlapsemme, joka ensimmäistä kertaa vieraili mummolassa. Tyttäreni on naimisissa amerikkalaisen miehen kanssa ja asuivat silloin siellä USA: ssa. Joona- vauva oli silloin viisi kuukautta nuori.
Valoisa marraskuu
"Jos olisi tavallinen marraskuu, kirjoittaisin luultavasti kuolemasta. Siitä, kuinka on pimeää ja märkää ja synkkää, niin mustaa. Mutta meidän perheessä ei ole tavallinen marraskuu. Olemme viettäneet häitä. Hääjuhlaa, johon Jumala on mielistynyt. Olemme juhlineet jo vihittyä avioparia, joka maapallon toisella puolella puolitoista vuotta sitten tahtoi toisensa ja Jumalan edessä mieheksi ja vaimoksi. Nyt oli Jumalan aika juhlia täällä Suomessa.
Mutta ei se ole ainut ilomme; taloon on tullut lapsi. Voiko lapsesta näin hullaantua!
Pieni, pyöreäposkinen poika. Kuin yhtä hymyä ja naurun tirskahdusta. Pehmoinen vauvanposki houkuttaa paijaamaan ja lähelle yhtämittaa. Voiko iso ihminen näin hullaantua pienestä ihmisestä! Joku runoilija on joskus kirjoittanut jotenkin näin; " Suuri taluttaa pientä ja pieni suurta. Jonkun matkaa" Kaikella on aikansa täällä auringon alla. Olla taluttajana ja talutettavana.
Tämä pieni ihminen hullaannuttaa täällä talossa keskellä pimeää marraskuuta ja täyttää sen iloisella vauvan aurinkonaamallaan ja maailman hurmaavimmalla hymyllään. Taloon on sytytetty valo.
Talossa on lempeä ilo, talossa on lapsi. Iloitsen, kun katson kuinka isä ja äiti siunaavat vauvansa illalla nukkumaan. Voiko turvallisempaa lähtökohtaa lapsella olla elämän tielle. Antaa Jumalan käsiin, vahvoihin käsiin. Elämän tiellä kun aina ei isän ja äidin kädet riitä. Jumalan syli tuo valon lapsen naamalle.
Vastasatanut lumi kruunaa kaiken. Sen puhtaus häikäisee silmiä ja saa iloiselle tuulelle. Tulee puhdas olo. Sekin hullaannuttaa. On tulossa joulu. Saakoon Joulun Lapsi hullaannuttaa meidät kaikki! Saakoon Hänen tuomansa ilo, valo, puhtaus ja viattomuus hullaannuttaa meidät kaikki!
Jeesus, valon tuoja astukoon sydämeesi ja sytyttäköön sinne valot. Pesköön puhtaaksi, luntakin valkeammaksi. Sisimpäsi joka sopen verellään. Ja vain silloin puhdas voi olla puhdas. Talossasi on joulu aina. Ja kun oikein tarkkaan kuuntelet; sisältäsi kuuluu lapsen nauru. "
" Kiittäkää häntä, joka on tehnyt suuret valot, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti"
ps. 136; 7
Huomenna alkaa joulukuu. Näillä psalmin sanoilla astutaan tähän juhlakauteen valoisin mielin.
Pyhä Jumala teitä kaikkia siunatkoon!
Valoisa marraskuu
"Jos olisi tavallinen marraskuu, kirjoittaisin luultavasti kuolemasta. Siitä, kuinka on pimeää ja märkää ja synkkää, niin mustaa. Mutta meidän perheessä ei ole tavallinen marraskuu. Olemme viettäneet häitä. Hääjuhlaa, johon Jumala on mielistynyt. Olemme juhlineet jo vihittyä avioparia, joka maapallon toisella puolella puolitoista vuotta sitten tahtoi toisensa ja Jumalan edessä mieheksi ja vaimoksi. Nyt oli Jumalan aika juhlia täällä Suomessa.
Mutta ei se ole ainut ilomme; taloon on tullut lapsi. Voiko lapsesta näin hullaantua!
Pieni, pyöreäposkinen poika. Kuin yhtä hymyä ja naurun tirskahdusta. Pehmoinen vauvanposki houkuttaa paijaamaan ja lähelle yhtämittaa. Voiko iso ihminen näin hullaantua pienestä ihmisestä! Joku runoilija on joskus kirjoittanut jotenkin näin; " Suuri taluttaa pientä ja pieni suurta. Jonkun matkaa" Kaikella on aikansa täällä auringon alla. Olla taluttajana ja talutettavana.
Tämä pieni ihminen hullaannuttaa täällä talossa keskellä pimeää marraskuuta ja täyttää sen iloisella vauvan aurinkonaamallaan ja maailman hurmaavimmalla hymyllään. Taloon on sytytetty valo.
Talossa on lempeä ilo, talossa on lapsi. Iloitsen, kun katson kuinka isä ja äiti siunaavat vauvansa illalla nukkumaan. Voiko turvallisempaa lähtökohtaa lapsella olla elämän tielle. Antaa Jumalan käsiin, vahvoihin käsiin. Elämän tiellä kun aina ei isän ja äidin kädet riitä. Jumalan syli tuo valon lapsen naamalle.
Vastasatanut lumi kruunaa kaiken. Sen puhtaus häikäisee silmiä ja saa iloiselle tuulelle. Tulee puhdas olo. Sekin hullaannuttaa. On tulossa joulu. Saakoon Joulun Lapsi hullaannuttaa meidät kaikki! Saakoon Hänen tuomansa ilo, valo, puhtaus ja viattomuus hullaannuttaa meidät kaikki!
Jeesus, valon tuoja astukoon sydämeesi ja sytyttäköön sinne valot. Pesköön puhtaaksi, luntakin valkeammaksi. Sisimpäsi joka sopen verellään. Ja vain silloin puhdas voi olla puhdas. Talossasi on joulu aina. Ja kun oikein tarkkaan kuuntelet; sisältäsi kuuluu lapsen nauru. "
" Kiittäkää häntä, joka on tehnyt suuret valot, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti"
ps. 136; 7
Huomenna alkaa joulukuu. Näillä psalmin sanoilla astutaan tähän juhlakauteen valoisin mielin.
Pyhä Jumala teitä kaikkia siunatkoon!
tiistai 29. marraskuuta 2011
Pimeys väistyy
Niin, jonakin päivänä se väistyy. Ihan kokonaan. Jos laitetaan vaikka pienikin kynttilä säkkipimeään huoneeseen, se ei enää ole säkkipimeä huone. Huone on vähän kuin ihminen. Ja ihmisen ydin on sydän. Sieltä lähtee niin hyvä kuin pahakin. Ei ole itsestään selvää meidän tekomme ja ajatuksemme. Niin usein kun kuulee traagisista tapahtumista, kunnollinen perheenisä tehnyt sitä ja sitä ym. Kukaan ei voi uskoa ja ihmetellään. Mutta täällä maailmassa meistä jokainen on altis niin hyvälle kuin pahalle.
Annetaan Jeesuksen tulla ja sytyttää se pieni liekki sydämemme sopukkaan. Sen valon turvin Hän näkee siivota sieltä kaiken lian pois. Jos vaan annamme Hänelle siihen luvan. Joulusiivot! Asetetaan maailmankaikkeuden kuningas, maailman vapahtaja vartioimaan sydäntämme kaikelta pahalta. Samalla asetamme turvaan myös omat lapsemme, rakkaimmat aarteemme.
Jeesus siunatkoon teitä kaikkia ja teidän rakkaitanne myös! Pimeys kasvaa täällä maailmassa, vain yliluonnollinen Jumala voi sen poistaa.
Annetaan Jeesuksen tulla ja sytyttää se pieni liekki sydämemme sopukkaan. Sen valon turvin Hän näkee siivota sieltä kaiken lian pois. Jos vaan annamme Hänelle siihen luvan. Joulusiivot! Asetetaan maailmankaikkeuden kuningas, maailman vapahtaja vartioimaan sydäntämme kaikelta pahalta. Samalla asetamme turvaan myös omat lapsemme, rakkaimmat aarteemme.
Jeesus siunatkoon teitä kaikkia ja teidän rakkaitanne myös! Pimeys kasvaa täällä maailmassa, vain yliluonnollinen Jumala voi sen poistaa.
maanantai 7. marraskuuta 2011
odotusta
Jotakin on tapahduttava. En jaksa pyöritellä samoja ajatuksia päässäni päivästä toiseen. Syksyn pimeys ahdistaa minua, en saa mitään aikaan. Olen väsynyt, uupunut, voimaton. Metelissä väsyn, tahdon siitä pois. Hiljaisuudessa odotan jotakin ja tahdon siitäkin pois.
Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin sulkeutua Jeesuksen läheisyyteen. Oppimaan tästä ahdingosta. Rukoilemaan ymmärrystä ja Jumalan yliluonnollista ilmestymistä ja apua. Olen ikuisesti kiitollinen, että Hän on ollut minulle armollinen ja pelastanut minut. Ja huolimatta tunneittain vaihtuvista mielialoistani, olen armahdettu. Pelastettu Jumalan lapsi. On Hän minulle puhunut, mutta minulla ei ole lupa niitä kertoa. Ne ovat salaisuuksia yksityisvastaanotoilta. Siksi minulla on toivo. Odotus, vaikka vielä ahdistaa. Jos jotakuta kiinnostaa, kirjoitin tästä ahdistuksesta Laihian Helluntaiseurakunnan kotisivuille, siellä on myös muita tekstejäni.
Joskus on vaikea pitää rajaa siitä, mitä Jumala tahtoo minun kirjoittavan. Ei ole hyvä raapia itseään julkisesti liian syvältä. Joskus taas joku syväkin raapaisu voi tuoda avun ja lohdun jollekin ihmiselle. Tässä tarvitsen Jumalalta tullutta viisautta.
Enemmän kuin mitään muuta, tahtoisin, että jokainen löytäisi Jeesuksen elämäänsä. Omien murheittensa lohduttajaksi. Toivontuojaksi. Syntien Anteeksiantajaksi. Pelastajaksi. Vapahtajaksi.
"Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: Minä olen voittanut maailman" - Joh. 16; 33
Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin sulkeutua Jeesuksen läheisyyteen. Oppimaan tästä ahdingosta. Rukoilemaan ymmärrystä ja Jumalan yliluonnollista ilmestymistä ja apua. Olen ikuisesti kiitollinen, että Hän on ollut minulle armollinen ja pelastanut minut. Ja huolimatta tunneittain vaihtuvista mielialoistani, olen armahdettu. Pelastettu Jumalan lapsi. On Hän minulle puhunut, mutta minulla ei ole lupa niitä kertoa. Ne ovat salaisuuksia yksityisvastaanotoilta. Siksi minulla on toivo. Odotus, vaikka vielä ahdistaa. Jos jotakuta kiinnostaa, kirjoitin tästä ahdistuksesta Laihian Helluntaiseurakunnan kotisivuille, siellä on myös muita tekstejäni.
Joskus on vaikea pitää rajaa siitä, mitä Jumala tahtoo minun kirjoittavan. Ei ole hyvä raapia itseään julkisesti liian syvältä. Joskus taas joku syväkin raapaisu voi tuoda avun ja lohdun jollekin ihmiselle. Tässä tarvitsen Jumalalta tullutta viisautta.
Enemmän kuin mitään muuta, tahtoisin, että jokainen löytäisi Jeesuksen elämäänsä. Omien murheittensa lohduttajaksi. Toivontuojaksi. Syntien Anteeksiantajaksi. Pelastajaksi. Vapahtajaksi.
"Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: Minä olen voittanut maailman" - Joh. 16; 33
tiistai 25. lokakuuta 2011
Ikävä
Tipsu-kissamme tuli tänä aamuna tiensä päähän. Tipsun taival kesti 18v 5kk ja 10pv. Viime aikoina sen vointi huononi, ruokahalu heikkeni ja liikkuminen näytti sattuvan. Se mourusi luonnottoman lujaa, turkki oli huono ja karvoja lähti tuhottomasti. Aamulla mentiin lääkäriin. Kissa vaistosi, että oltiin lähdössä. Se ei olisi millään tullut saunan lauteilta pois. Enhän minäkään tiennyt, että se ei tulisi enää elävänä kotiin takaisin. Lääkäri nukutti sen, että saattoi paremmin tutkia. Suu oli hyvin tulehtunut ja hammaskivi putsattiin pois. Mutta sitten kun Tipsu pissasi, pissa oli kuin vettä. Se oli sen merkki, että munuaiset oli lopussa. lääkäri kysyi, lopetetaanko saman tien. Olenhan sitä miettinyt. Kissa on vanha ja vaivainen. Ja vaivainen olen minäkin. En ole jaksanut hoitaa sitä niin hyvin kuin olisi pitänyt. Ja päädyttiin siihen, että lopetetaan Tipen kivut. Mutta en enää voinut hyvästellä sitä, koska se oli jo tajuton. Ja tuntui mahdottomalta viedä se vielä kotiin odottamaan hetkeksi kuolemaa.
Oli suru ja itku. Silloin, kun toinen kissamme, Sissi, lopetettiin kolme vuotta sitten, tunsin valtavaa syyllisyyttä. Olisiko pitänyt vielä antaa sen olla. Minä tein päätöksen yksin. Olin pitkän aikaa murheellinen ja syyllistin itseäni. Hassua! Nyt kun olen hiljalleen yrittänyt varustautua Tipen kuolemaan, olen pyytänyt Jumalalta, ettei syyllisyys tulisi.
Yritän etsiä hyviä puolia kissattomasta taloudesta. Ei tarvi huolehtia, kun ollaan kotoa poissa. Ei ole enää
karvoja joka paikassa. Ei tarvi sulkea makuuhuoneiden ovia, muuten sängyt oli karvojen peitossa. Ei tarvi nostella ruokalautasia pois, kun Salli- vauvamme tulee meille ja suunnistaa heti Tipsun lautasia kohti. Ei tartte kantaa kissanruokaa kaupasta.Ei tartte antaa matokuureja, eikä muitakaan lääkityksiä. Saa nukkua yöt ilman, että kissa herätti pari kertaa yössä ja usein en saanut sitten enää nukutuksi. Ja mitähän vielä.
Mutta. On niin ikävä! 18 vuotta yhdessä. Hyvässä ja pahassa. Enhän osaa jatkaa ilman sitä. Itkettää vaan! Vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni, että elämä helpottuu, edes vähän, silti tällä hetkellä ikävä painaa vaakakupissa enemmän.
Tuolla se makaa terassilla kopassa. Haudataan, kun mies tulee töistä. Voi Tipsu, voi Tipsu! Muistan, kun olit pentu ja olit mun ensimmäinen rukousvastaus. Silloin tiesin, että Jumala kuulee. Ja tahtoo auttaa ja ymmärtää ihmisen ikävän. Huomoi ne pienimmätkin pyynnöt.
Yksi vaihe elämästä on ohi. Suren vielä pitkän aikaa. Tulen heräämään yöllä monta kertaa ihmettelemään, missä Tipsu on, kun ei kuulu mitään. Tulen itkemään ja muistelemaan. Kiitos Tipsu, täytit tehtäväsi täydellisesti! Anteeksi, että minä en täyttänyt. En hoivannut sinua, niin kuin olisit ansainnut, Anteeksi, rakas Tipe!
Anteeksi, että en edes sanonut " Hei " On ikävä, Tipe, niin ikävä!
Auta, Jeesus, ikävässä!
Oli suru ja itku. Silloin, kun toinen kissamme, Sissi, lopetettiin kolme vuotta sitten, tunsin valtavaa syyllisyyttä. Olisiko pitänyt vielä antaa sen olla. Minä tein päätöksen yksin. Olin pitkän aikaa murheellinen ja syyllistin itseäni. Hassua! Nyt kun olen hiljalleen yrittänyt varustautua Tipen kuolemaan, olen pyytänyt Jumalalta, ettei syyllisyys tulisi.
Yritän etsiä hyviä puolia kissattomasta taloudesta. Ei tarvi huolehtia, kun ollaan kotoa poissa. Ei ole enää
karvoja joka paikassa. Ei tarvi sulkea makuuhuoneiden ovia, muuten sängyt oli karvojen peitossa. Ei tarvi nostella ruokalautasia pois, kun Salli- vauvamme tulee meille ja suunnistaa heti Tipsun lautasia kohti. Ei tartte kantaa kissanruokaa kaupasta.Ei tartte antaa matokuureja, eikä muitakaan lääkityksiä. Saa nukkua yöt ilman, että kissa herätti pari kertaa yössä ja usein en saanut sitten enää nukutuksi. Ja mitähän vielä.
Mutta. On niin ikävä! 18 vuotta yhdessä. Hyvässä ja pahassa. Enhän osaa jatkaa ilman sitä. Itkettää vaan! Vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni, että elämä helpottuu, edes vähän, silti tällä hetkellä ikävä painaa vaakakupissa enemmän.
Tuolla se makaa terassilla kopassa. Haudataan, kun mies tulee töistä. Voi Tipsu, voi Tipsu! Muistan, kun olit pentu ja olit mun ensimmäinen rukousvastaus. Silloin tiesin, että Jumala kuulee. Ja tahtoo auttaa ja ymmärtää ihmisen ikävän. Huomoi ne pienimmätkin pyynnöt.
Yksi vaihe elämästä on ohi. Suren vielä pitkän aikaa. Tulen heräämään yöllä monta kertaa ihmettelemään, missä Tipsu on, kun ei kuulu mitään. Tulen itkemään ja muistelemaan. Kiitos Tipsu, täytit tehtäväsi täydellisesti! Anteeksi, että minä en täyttänyt. En hoivannut sinua, niin kuin olisit ansainnut, Anteeksi, rakas Tipe!
Anteeksi, että en edes sanonut " Hei " On ikävä, Tipe, niin ikävä!
Auta, Jeesus, ikävässä!
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Niinpä niin
Tuo edellinen otsikko " Delete " oli aika osuva. Sen jälkeen nimittäin koneeni teki täydellisen irtioton. Olen maailman huonoin käsittelemään tietokonetta muutenkin. Aina unohdan jo oppimani ja olen jatkuvan opastuksen tarpeessa. Mutta nyt kone hajosi ja menetin paljon tärkeää samalla. Ja sitten olin hukannut salasanat sun muut. Voi minua! Mutta onneksi saan apua. Ja nyt toivon mukaan saan jotain aikaan. Kirjoittelen, vaikka siellä ei oliskaan yhtään lukijaa.
Syksyn pimeät sateineen ja myrskyineen on tulleet. Väsynyt olemukseni on ollut entistä väsyneempi ja saamattomampi. Muutama viikko sitten minulle tehtiin varjoainetutkimus vasempaan jalkaan. Keväällä ohitettu oikea jalka jatkaa hidasta toipumistaan. tämä uusi tutkimus paljasti myös tässä jalassa ikävät tukokset. Puhuttiin taas joko pallolaajennuksesta tai ohituksesta. Yön odotin sairaalassa, kumpaan tohtorit päätyy. Rukoilin, että selviäisin pallotuksella. En ottanut ollenkaan huomioon kolmatta vaihtoehtoa. Nimittäin odotusta. Ennen tutkimusta uskova veli näki minusta näyn, joka oli toteutunut. Nyt tiesin, että olen Jumalan työpöydällä. tuli mitä tuli.
Kun kuulin, että vielä ei tehdäkkään mitään, olin hirmu helpottunt. Aivan kuin olisin ollut joutumassa vankilaan ja olisin saanut armahduksen viime tipassa. Oli kiitollinen ja vapautunut olo huolimatta siitä, että löydökset olivat ikävät ja jos tilanne huononee, leikataan heti. Odotan ihmettä, odotan Jumalan ihmettä ja tiedän, että vaikka tilanteeni pahenisikin, minulle käy niin, kuin on mulle parhaaksi. Viisas Jumala sen päättäköön! Mutta poistuin sairaalasta iloisena ja Jeesusta kiittäen.
Viime viikolla kävin reumakontrollissa. Olen kiitollinen uudesta, hyvästä lääkäristäni. Veriarvot oli vähän sekaisin ja pian on uudet kontrollit. Kortisonia olen syönyt varmaan 15v ja luulin, että syön sitä loppuikäni. Mutta tämä ihana lääkäri ehdotti sen lopettelemista hiljalleen. Olen innoissani tästä ja jos siellä joku tätä lukee, pyydän että rukoilet, että pystyn olemaan ilman kortisonia.
No, nyt riittää tämä sairaskertomus! Eilen vietin 56- vuotissynttäriä. Joona sanoi hitaasti ja painokkaasti: VIIISIKYMMENTÄKUUUSI ! kun kerroin, paljonko täytän. Ja paljonhan se onkin, vaan en tunne itseäni niin vanhaksi, krempoista huolimatta. Tänään Joona esiintyi kokouksessa laulaen ja pikkukitaraa soittaen esittäen pravuurikappaleensa " Sakkeus " Koko perhe oli mukana, Sallykin peukaloa imien. Hienosti meni! kiitos Joona ja kiitos koko perhe!
Vaikka syksy on pitkä ja pimeä, tykkään siitä kuitenkin. Ei anneta sen masentaa mieltä. Onhan meillä Jeesus- valo, joka valaisee ja kirkastaa kaikkia kynttilöitä ja lamppuja kirkkaammin. Johdattaa ja valaisee tiemme, loppuun asti tässä pimenevässä maailmassa. Valoisaa syksyä!
Syksyn pimeät sateineen ja myrskyineen on tulleet. Väsynyt olemukseni on ollut entistä väsyneempi ja saamattomampi. Muutama viikko sitten minulle tehtiin varjoainetutkimus vasempaan jalkaan. Keväällä ohitettu oikea jalka jatkaa hidasta toipumistaan. tämä uusi tutkimus paljasti myös tässä jalassa ikävät tukokset. Puhuttiin taas joko pallolaajennuksesta tai ohituksesta. Yön odotin sairaalassa, kumpaan tohtorit päätyy. Rukoilin, että selviäisin pallotuksella. En ottanut ollenkaan huomioon kolmatta vaihtoehtoa. Nimittäin odotusta. Ennen tutkimusta uskova veli näki minusta näyn, joka oli toteutunut. Nyt tiesin, että olen Jumalan työpöydällä. tuli mitä tuli.
Kun kuulin, että vielä ei tehdäkkään mitään, olin hirmu helpottunt. Aivan kuin olisin ollut joutumassa vankilaan ja olisin saanut armahduksen viime tipassa. Oli kiitollinen ja vapautunut olo huolimatta siitä, että löydökset olivat ikävät ja jos tilanne huononee, leikataan heti. Odotan ihmettä, odotan Jumalan ihmettä ja tiedän, että vaikka tilanteeni pahenisikin, minulle käy niin, kuin on mulle parhaaksi. Viisas Jumala sen päättäköön! Mutta poistuin sairaalasta iloisena ja Jeesusta kiittäen.
Viime viikolla kävin reumakontrollissa. Olen kiitollinen uudesta, hyvästä lääkäristäni. Veriarvot oli vähän sekaisin ja pian on uudet kontrollit. Kortisonia olen syönyt varmaan 15v ja luulin, että syön sitä loppuikäni. Mutta tämä ihana lääkäri ehdotti sen lopettelemista hiljalleen. Olen innoissani tästä ja jos siellä joku tätä lukee, pyydän että rukoilet, että pystyn olemaan ilman kortisonia.
No, nyt riittää tämä sairaskertomus! Eilen vietin 56- vuotissynttäriä. Joona sanoi hitaasti ja painokkaasti: VIIISIKYMMENTÄKUUUSI ! kun kerroin, paljonko täytän. Ja paljonhan se onkin, vaan en tunne itseäni niin vanhaksi, krempoista huolimatta. Tänään Joona esiintyi kokouksessa laulaen ja pikkukitaraa soittaen esittäen pravuurikappaleensa " Sakkeus " Koko perhe oli mukana, Sallykin peukaloa imien. Hienosti meni! kiitos Joona ja kiitos koko perhe!
Vaikka syksy on pitkä ja pimeä, tykkään siitä kuitenkin. Ei anneta sen masentaa mieltä. Onhan meillä Jeesus- valo, joka valaisee ja kirkastaa kaikkia kynttilöitä ja lamppuja kirkkaammin. Johdattaa ja valaisee tiemme, loppuun asti tässä pimenevässä maailmassa. Valoisaa syksyä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)